Pitkä suhde päättyi. 22.07.2006 - 25.02.2010.
Mies ei halunnut enää jatkaa, oli kuulemma pitkään jo tuntunut siltä ettei homma toimi enää. En väittänyt vastaan, en kehdannut.
Oon ollut nää kaksi viikkoa ihan hajalla. Olo on tyhjä ja yksinäinen. Rakastan sitä miestä vieläkin. Ja ikävöin.

Siivosin tänään huoneen. Parisängystä lakanoiden vaihtaminen ja toisen peiton kaappiin laittaminen sattui älyttömän paljon. Ihan kuin se konkretisoisi kaiken. Tuun vastedes nukkumaan yksin, eikä J palaa enää siihen sänkyyn.

Aina sanotaan, että elämä jatkuu. Jatkuuko se? Tuntuu kun maailma olisi pysähtynyt paikoilleen ja millään ei olis enää merkitystä. Ajatus siitä, että ihminen joka on ollut mulle rakkain asia maailmassa kolmen ja puolen vuoden ajan ei rakastakaan mua enää on kivuliaampi kun mikään muu mitä oon ikinä tuntenut.

Pakko yrittää vaan jatkaa, päivä kerrallaan.

Miten sellainen ohjelma kun South Park voi oikeasti saada miettimään ja surulliseksi? ihmeen helposti, näköjään.

10 things I have done right in my life:

1) Olen rakastanut
2) Olen ollut rakastettu
3) Olen rakentanut hyvän parisuhteen
4) Minulla on ystäviä
5) Minulla on harrastuksia joista pidän
6) Minulla on eläimiä, joista välitän ja joita haluan hoitaa
7) Olen pärjännyt hyvin opinnoissani (kirjoitin tosiaan englannista syksyllä L:n ja ruotsista E:n. Ei paha..)
8) Olen läheinen äitini kanssa
9) Osaan kuunnella ihmisiä
10) Osaan nauraa maailmalle

10 things I have done wrong in my life:

1) En osaa rakastaa itseäni
2) En tule isäni kanssa toimeen
3) En ole koskaan kertonut perheelleni, että rakastan heitä
4) Olen menettänyt tärkeitä ystäviä
5) En ole koskaan oikeasti panostanut mihinkään. Olen ajelehtija
6) En uskalla/osaa etsiä töitä
7) En uskalla sanoa asioita suoraan
8) Otan asiat liian vakavasti
9) En ole aina ollut reilu rakkaimpiani kohtaan
10) Elämäni tuntuu hallitsemattomalta

Pelottavaa.

Elämä heittää taas kärrynpyörää, yo-kirjotukset vaanii nurkan takana ja halu kuristaa oma itseni on suuri.

Psykologin pitkän suostuttelun jälkeen suostuin menemään ravitsemusterapeutille. Tuntui pahalta puhua ahmimis-, paastoamis- ja oksentamiskausista, sillä naisella oli perkeleen tarkat silmät. Pyysi pitämään kaks viikkoa ruokapäiväkirjaa. ja syömään 6 kertaa päivässä... tuplasti useammin kuin ennen. Tuntuu tosi nurinkuriselta ja tyhmältä, mutta tiedän että se auttaa estämään ahmimiskohtauksia ja sitä kautta oksentelua. Olo vaan on hirveä kun pitää väkisin syödä säännöllisesti, kun päässä se pieni ääni käskee jättämään välistä ja kontrolloimaan.
Itkin terapeutin vastaanoton jälkeen vessassa; oli kamalaa kuulla toisen suusta että taidan olla vähän syömishäiriöinen. En oo koskaan edes ajatellut sitä niin. Oon aina ollut liian lihava ollakseni sellanen. Syömishäiriöitä on vaan... laihoilla ihmisillä. Tai sellaisilla jotka on pystynyt kontrolloimaan syömistään.

En vaan jaksa tätä.

Onpa taas kulunut aikaa viime kirjoituksesta. No, kesä oli ja meni, pääsin Tuskaan (oli hieno reissu!), vaikka leikkaus olikin.
Leikkauksen jälkeinen aika oli tosi rankkaa, ajoittain tunsin että oikeasti haluan vaan ampua aivoni pihalle ja päästä kaikesta. Kivut ja epävarmuus lopputuloksen laadusta saivat mut hajoamaan.
Paranin silti. En ampunut itseäni. Hyvä näin.
Painokin tippui leikkauksen jälkeen. Viisi kiloa. Se oli ihan mieletöntä. Olin taivaissa.
Mutta se kaikki tuli takaisin. Oon niin vihainen.

Nyt koitan taas rajoittaa syömistäni. Kirjoitukset on tulossa (huomenna ruotsin kuuntelu) ja keväällä pääsen jo ylioppilaaksi. En halua olla valas YO-kuvissa. Haluan laihtua ainakin kymmenen kiloa siihen mennessä. Mun on pakko. En kestä itseäni tällaisena. Pakko muuttua.

helvetti nää on nää yön hetket jolloin mulla on kaikkein kovin ikävä vanhoja kavereita.  Miksei mulla ole enää samanlaisia ystäviä. Miksei sua enää kiinnosta? miksi annan sen vaikuttaa itteeni niin paljon?

Anna, tulisit oikeasti takaisin. Mulla on niin kova ikävä sua.